Putinin järjettömän sodan vuosipäivänä

Perjantai 24.2.2023 klo 11.04 - Ville

Vuosi sitten maailma muuttui. Heräsin 24.2.2022 monen muun tavoin epäuskoisena uutisiin, että Venäjä on aloittanut massiivisen hyökkäyksen Ukrainan valtaamiseksi. Vaikka olen muutama vuosi sitten käynyt tutustumismatkalla Kiovassa, jolloin konflikti itä-Ukrainassa oli käynnissä ja hyökkäysuhasta oli varoitettu, en uskonut, että Putin yrittäisi koko maan valtaamista. Päättelin, että Ukraina on pinta-alaltaan valtava, eikä sen miehittäminen Venäjän resurssein onnistuisi, jos vastarintaa tehtäisiin. Toivoin myös, että Venäjällä muistettaisiin Afganistanin ja Tšetšenian opetukset, kuinka vaikea niitä oli valloittaa, vaikka pääkaupungin saisi haltuun. Mitään ei kuitenkaan ollut opittu. Hyökkäys alkoi. Sota on kestänyt vuoden eikä loppua näy.

Sota on aina suurta hulluutta. Myös siviileitä saa aina surmansa, vaikka heitä ei tähdättäisi. Ukrainassa venäläiset joukot ovat kohdistaneet miehittämillään alueille siviileihin tarkoituksellista julmuutta. Katsoin eilen Yle Areenasta tuoreen dokumentin ”Putinin sotarikokset”. Se kertoo, kuinka tavallista arkea ennen sotaa eläneiden ihmisten elämä on nyt täysin säpäleinä, kun heidän rakkaansa on viety ja brutaalisti surmattu. Suomessa sodan aikana Neuvostoliiton partisaani-iskuissa läheisensä menettäneet ovat kokeneet jotain samaa.  Ukrainaa ”natseista” vapauttamassa olleet sotilaat ovat ottaneet natsien keinot käyttöön kiduttaessaan siviileitä. Buchasta on tullut historiassa synonyymi Srebrenicalle ja Babi Yarille.  Sen lisäksi, että siviilien surmaaminen on sotarikos, se on erittäin huonoa taktiikkaa, jos päämäärä on sodan voittaminen. Aiemmista sodista tiedetään, että julmuudet lisäävät puolustajan taistelutahtoa. Jos Venäjän miehityksen tiedetään olevan helvettiä, on parempi taistella loppuun asti.

Suomessa oli sodan alkamisen jälkeen huolta, voiko naapurimaahansa hyökännyt Venäjä kohdistaa sotilaallista voimaa myös meitä kohtaan. Myönnän tätä itsekin  pohtineeni. Keväällä aloitettu nopea Nato-prosessi oli ainoa oikea ratkaisu. Vaikka jäsenyys on viimeisiä ratifiointeja vaille valmis, olemme jo vahvasti läntisen sotilasliiton leirissä. Vuoden takaista huolta Suomen turvallisuudesta ei enää samalla tapaa ole. Jos Nato tietä ei olisi lähdetty kulkemaan, mielialat voisivat olla toiset.

Kun maailman pitäisi keskittyä ratkaisemaan globaaleja ongelmia, voimavarat menevät Putinin järjettömään sotaan. Koska Putin ei ole luotettava neuvottelukumppani, Ukrainaa on tuettava niin kauan kuin se apua tarvitsee. Todettuaan, ettei sotaa voi voittaa ja kärsittyään riittävästi tappioita Venäjä on ehkä valmis istumaan tosissaan neuvottelupöytään ja lopettamaan sodan tavalla, jonka Ukraina kokee oikeudenmukaisena. Tämän jälkeen toivottavasti esimerkiksi YK:n puitteissa alkaisi prosessi, jolla globaalia vakautta voitaisiin yrittää lisätä. Sodan ensimmäisenä vuosipäivänä tämä on yhä kovin kaukainen ajatus.  

8.5.1945

Perjantai 8.5.2015 - Ville

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee näinä päivinä kuluneeksi tasan 70 vuotta.  Konflikti vaati maanosamme arviolta 50 miljoonaa kuolonuhria ja aikaansai suunnatonta aineellista tuhoa. Nykyistä maailmantilannetta kuvaa se, että entisillä Saksaa vastaan taistelleilla liittoutuneilla on eri näkemys siitä, milloin sota Euroopassa oikeastaan edes päättyi.

Syksyllä 1939 Saksan Puolaan tekemän hyökkäyksen myötä alkaneen sodan viimevaiheet tapahtumat ajoittuvat huhti- toukokuun vaihteeseen 1945. Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler teki Berliinin bunkkerissaan itsemurhan 30. huhtikuuta 1945.  Testamentissaan hän oli nimittänyt laivaston komentajan Karl Dönitzin seuraajakseen. Dönitzin muodosti Pohjois-Saksaan Flensburgin kaupunkiin hallituksen, jolla ei toivottomassa sotatilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä rauhaan. Saksan antautuminen allekirjoitettiin Ranskan Reimsissä 8. toukokuuta. Vaikka Neuvostoliiton edustajat olivat paikalla, neuvostodiktaattori Josef Stalin haluisi järjestää Berlin-Karlshorstin seuraavana päivänä oman antautumisseremonian. Entisessä Itä-Berliinissä sijaitseva antautumisen toisen antautumissopimuksen näyttämö on ollut vuodesta 1967 Saksalais-venäläisenä museona. Kävin joitain vuosia sitten tuossa pääturistivirroista syrjässä sijaisevassa museossa. Museon näyttely oli uudistettu toukokuussa 1995 päivitettynä Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan.

Se, että sodan päättymistä Euroopassa 70 vuotta sitten muistetaan nyt maasta riippuen eripäivänä kuvaa niitä vaikeuksia, jotka heijastuivat länsiliittoutuneiden - tärkeimpänä Britannia ja Yhdysvallat- ja Neuvostoliiton yhteistyöhön jo sodan aikana. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 kesällä johti ensin ideologiset ääripäät imperiumiaan puolustavan Britannian ja Josef Stalin Neuvostoliiton liittolaisiksi. Japanin Pearl Harboriin tekemän yllätyshyökkäyksen jälkimainingeissa Saksa puolestaan julisti omasta näkökulmastaan epäviisaasti Yhdysvalloille sodan ja toi näin sen valtavat pommituksilta suojassa olevat taloudelliset voimavarat Saksan ja Japanin vastaisen rintamaan käyttöön. Yhteisestä vihollisesta ja lännen mittavasta Neuvostoliitolle antamasta ase-avusta huolimatta yhteistyötä vaivasi jatkuva epäluulo toisen osapuolen pyrkimyksistä. Tätä vasten kylmän sodan puhkeaminen pian yhteisen vihollisen katoamisen jälkeen ei ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovin suuri yllätys.

Neljäkymmentä viisi vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa kylmän sodan päättymisen myötä toisen maailmansodan seurauksena lähes viideksikymmeneksi vuodeksi kahtiajakautunut Eurooppa sai uuden mahdollisuuden rakentaa luottamusta uudelle pohjalle. Hetken aikaa näytti, että muurit ja vastakkainasettelu voisi oikeasti jäädä historiaan. Nyt kuitenkin tiedetään, että on jälleen palattu itä länsi vastakkain tilanteeseen. Se, että 70-vuoden takaiset liittolaiset eivät voi osallistu edes toistensa juhlallisuuksiin on tästä kouriintuntuva esimerkki.

Puolustusyhteistyössä konkreettialla on merkitystä

Tiistai 24.3.2015 klo 16.07 - Ville

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön syventäminen on ollut viime vuoden aikana keskustelunaiheena molemmin puolin Pohjanlahtea. Tulevaisuutta pohtiessa on hyvä suunnata katse myös menneisyyteen ja arvioida, että miltä keskustelu sen valossa näyttää. Suomen ja Ruotsin suhteiden kivijalka on se historiallinen tosia, että lähes 700 vuoden ajan olimme yhtä ja samaa valtakuntaa.

Maidemme valtioyhteys katkasi reilu 200 vuotta sitten, kun Suomi liitettiin tappiollisen sodan seurauksena reiluksi sadaksi vuodeksi Venäjän keisarikuntaan. Historian siipien havinaa oli ilmassa lokakuun alussa 1809, kun Ruotsin armeijan viimeiset suomalaiset joukot pitivät katselmuksen Uumajan kirkon edessä. Kenraalimajuri von Döbeln piti kotiin lähdössä oleville suomalaisille puheen, josta päätelleen hän tavoitti hetken historiallisen painoarvon: ”Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen varma; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä.

”Von Döbelnin toivomus toteutui. Suomen ja Ruotsin välillä ei ole sodittu valtionyhteyden katkeamisen jälkeenkään. Vakavin kriisi koettiin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun maat kiistelivät Ahvenanmaan asemasta. Kansainliitto ratkaisi saariryhmän omistussuhteen vuonna 1921 Suomen hyväksi. 1930-luvulla maat suunnittelivat salaista sotilasyhteistyötä, joka tosin maailmansodan myötä tarjosi Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Suomelle ja Saksaa pelänneelle Ruotsille vähän konkreettista turvaa. Ruotsi piti kiinni puolueettomuudesta, mutta lähetti talvisotaan 8000 vapaaehtoista. Kylmän sodan aikana YYA-Suomi teki salaista sotilasyhteistyötä länsinaapurinsa kanssa.

Viimeiset kymmen vuotta yhteistyötä on ollut avointa ja sitä on vauhdittanut molempien maiden puolustusbudjettien tiukentuminen. Viimeisen vuoden aikana dialogia on motivoinut Ukrainan kriisin myötä kiristynyt Europan turvallisuustilanne. Naapureilla on paljon yhteisiä intressejä puolustuksen saralla. Suomen vahvuudet ovat maavoimissa, kun taas Ruotsilla on iskukykyisempi laivasto ja ilmavoimat. Suomi ja Ruotsi ovat molemmat sotilasliitto Naton ulkopuolisia maita. Ruotsin nykyinen hallitus on linjannut, ettei jäsenyyttä haeta. Meillä puolueiden enemmistö suhtautuu jäsenyyteen varautuneesti.

Puolustusyhteistyötä tiivistämiseen asennoidutaan molemmin puolin Pohjanlahtea myönteisesti. Vaikka rauhanaikainen yhteistyö on myönteinen asia, puolustuskyvyn perimmäinen tarkoitus on muodostaa potentiaaliselle hyökkääjälle kynnys, joka auttaa yhdessä ulkopolitiikan kanssa pitämään maan sotilaallisten konfliktien ulkopuolella. Sekä Suomen että Ruotsin puolustuskyvyn lisäämiseksi olisi siksi tärkeätä avoimesti keskustella siitä, kuinka syvälle kriisinaikaista yhteistyövalmiutta halutaan lisätä.  Kriisiaikaan varautuminen tarkoittaa muutakin kuin armeijan varustelemista.  Nykyaikainen jo pelkästään sähkönsaannista riippuvainen yhteiskuntamme on kriisioloissa haavoittuva. Myös huoltovarmuuden ylläpitämisessä ja vakaviin luonnononnettomuuksiin varautumisessa naapurimaiden yhteistyötä on siksi viisasta kehittää

Kolumni Demokraatti -lehdessä 24.3.2015. 

13.3.1940

Perjantai 13.3.2015 klo 11.31 - Ville

Talvisodan päättymisestä 13.3.1940 on tänään tasan 75 vuotta. Tänä keväänä tulee kuluneeksi myös 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Suomen osalta sota päättyi Kilpisjärvellä saksalaisten vetäydyttä Norjan puolelle huhtikuun lopulla 1945 muutama päivä ennen Saksan lopullista antautumista.  Suomella on näin ollen takanaan pian 70 vuotta kestänyt yhtenäinen rauhanaika, mistä voimme olla kiitollisia. Vastaa ajanjaksoa ilman sotilaallista konfliktia, ei ole helppo löytää historiastamme.

Tänä päivänä ajallinen etäisyys heijastuu tapaan muistella sotaa. Veteraanisukupolvi käy harvalukuisemmaksi ja talvisodan muisteluissa varsin keskeisellä paikalla on sodan kova inhimillinen hinta. Suomalaisia kaatui 25 904. Kotikaupungistani Helsingistä palaamatta elossa kotiin jäi 1239 miestä. Vastapuolen luvuista on enemmän epäselvyyttä, mutta arvioiden mukaan Neuvostoliiton puolella kaatuneita oli noin 127 000.

Harva, joka on sodan nähnyt oikeasti kaikessa kovuudessaan, haluisi sen ikinä toistuvan. Jos Suomi olisi kevättalvella 1940 miehitetty  eläisimme tänään hyvin erilaisessa maassa.  Miehityksen myötä Suomella olisi ollut edessä Baltian maiden kohtalo. Todennäköisesti miehitys olisi taistelujen jälkeen toteutunut vielä monin verroin ankarampana kuin Baltiassa. Tässä tapauksessa Suomesta olisi ehkä tullut myös Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämö vuosina 1941–1944, kuten kävi Baltian maille ja mahdollisesti olisimme uudelleen itsenäistyneet 1990-luvun alussa Viron ja sen naapurimaiden tavoin.

Sodan päättymispäivänä on hyvä muistaa kaikkia sodan uhreja ja jatkaa toisaalta ulkopolitiikan, uskottavan maanpuolustuskyvyn ylläpitämisen sekä kansainvälisen yhteistyön kautta jatkaa työtä sen eteen, että Suomi voi seuraavatkin 70 vuotta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella.

Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Tiistai 27.1.2015 - Ville

Päivälleen 70 vuotta sitten 27.1.1945 Natsi-Saksan vastaiseen liittoumaan kuuluneet puna-armeijan Ensimmäisen Ukrainan rintaman 60. armeijan joukot saapuivat Puolassa Krakovan lähellä sijaitsevalle Natsi-Saksan pahamaineiselle Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille ja vapauttivat elossa löytyneet noin 7 500 vankia. Tapahtuman johdosta vietetään tänään toisen maailmansodan kansanvainojen uhrien muistopäivää.

Vierailin vuoden 2013 joulukuussa ensimmäistä kertaa nykyisin museona olevalla valtavalla kahden leirin alueella. Käynti Euroopan historian suurimman teollisen joukkoteloituksen tapahtumapaikalla oli pysäyttävä kokemus. Leirialueella kulkiessa tuntuu, että aika on pysähtynyt. Piikkilanka-aidat ovat yhä paikoillaan, ja junan kiskot vievät kuvista tutun portin kautta lastauslaiturille, josta tuhansia ihmisiä marssitettiin suoraan raiteiden päädyssä oleviin kaasukammioihin.

Historiantutkijoiden arvioiden mukaan Auschwitzissa surmattiin noin 1 300 000 ihmistä: suurin osa oli junilla eri puolilta Eurooppaa tuotuja juutalaisia, lisäksi leirillä kuoli kymmeniä tuhansia puolalaisia, romaaneja, venäläisiä sotavankeja ja muihin natsien ali-ihmisinä pitämiin väestöryhmiin kuuluneita ihmisiä.

Puolalaisten ja monen muun Itä-Euroopan kansan kärsimykset eivät päättyneet vuonna 1945 natsivallan vapautumiseen, vaan vapauttajista tuli nopeasti uusia miehittäjiä, jotka pitivät itä-Eurooppaa lujassa otteessaan aina 1990-luvun alkuun.

Keskitysleirimuseon seinältä jäi mieleen espanjalaisen filosofin George Santayanan (1863 – 1952) lausuma “The one who does not remember history is bound to live through it again.” Jos emme muista historiaa, joudumme elämään sen uudestaan.

Olemmeko 70 vuodessa Euroopassa jo liiaksi unohtaneet mitä Auschwitzissa ja keskitysleireillä tapahtui, kun antisemitismi ja kaikenlainen muukalaisvastaisuus nostavat jatkuvasti enemmän päätään Euroopassa? Se, että toinen maailmansota kaikkine hirmutekoineen ei johtanut sotien loppumiseen ja rauhan aikakauteen, on myös asia, mitä on usein vaikea käsittää. Sotia on käyty niin Koreassa, Vietnamissa, Afganistanissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kansamurhia on nähty niin Ruandassa kuin Jugoslavian hajoamista seuranneissa sodissa.

Samaan aikaa, kun maailman johtajia kokoontuu Auschwitzin muistamaan siellä tehtyä joukkomurhaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan tehdään niin Syyrian sisällissodassa kuin Isiksen vallassa pitämillä alueilla Irakissa. Sota on läsnä jälleen myös Euroopassa. Samoilla alueilla Itä-Ukrainassa missä käytiin toisen maailmansodan aikana raskaita taisteluja Neuvostoliiton ja Saksan joukkojen välillä sota on viime ja tämän vuoden aikana vaatinut jo 5000 uhria. Sota on ihmiskunnan hirvittävin vitsaus ja rauhan palauttamiseksi kaikille konfliktialueille on nyt ja tehtävä aina kaikki voitava. Sitä, mitä Auschwitzissa tapahtui, emme saa ikinä unohtaa.

Vuosi 2014 ja Suomen turvallisuuspolitiikan pitkä linja

Tiistai 30.12.2014 klo 15.29 - Ville

Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta. 

Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan jatkumoa ja kykyä sopeutua muutokseen

Lauantai 20.12.2014 klo 16.57 - Villle

Vuosi sitten joulun alla maailma Suomen ympärillä näytti päällisin puolin varsin toisenlaisesta kuin miten sen tänään näemme. Ukraina oli vielä valtio, jonka pitkään jatkuneisiin talousongelmiin emme kiinnittäneet erityistä huomiota. Syyrian verinen sisällissota jatkui jo toista vuotta, mutta ei suoraan heijastunut Suomeen. Ukrainan myötä epävarmuus on tullut niin lähelle, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelun teemat ovat nyt hyvin erilaisia kuin joulukuussa 2013.

Onko anteeksipyynnöille vielä tilaa maailmanpolitiikassa?

Lauantai 13.12.2014 klo 22.25 - Ville

Suurvaltapolitiikassa anteeksipyyntäminen on harvinainen ele. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä poliittisesta anteeksipyyntämisestä nähtiin neljäkymmentä neljä vuotta sitten Puolassa. Vieraillessaan joulukuussa 1970 Varsovassa Saksan silloinen liittokansleri Willy Brandt polvistui yllättäen Varsovan gheton muistomerkillä ja näin esitti Saksan hallituksen puolesta puolalaisille anteeksipyynnön heidän toisen maailmansodan aikana kokemien kärsisimysten johdosta.

Liittokanslerin polvistuminen gheton muistomerkille sai aikanaan Saksassa kahtalaisen vastaanoton. Mielipidemittauksissa noin puolet piti sitä perusteltuna ja toinen puolisko liioiteltuna eleenä. Kansainvälisesti ”Warschauer Kniefallse” oli merkittävä askel Saksan ja sen hyökkäyssodasta kärsineiden Itä-Euroopan maiden sovinnon tiellä. Muistellessaan tapahtumaa myöhemmin Brandt totesi, että "Unter der Last der jüngsten Geschichte tat ich, was Menschen tun, wenn die Worte versagen. So gedachte ich Millionen Ermordeter.” ”Historian painon alla, tein mitä ihmiset tekevät, kun sanat loppuvat. Tällä tavoin muistin miljoonia surmattuja ihmisiä.”

Myöntäessään avoimesti toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot ja pyytäessään niitä anteeksi Saksa on valinnut toisen tien kuin toinen viime maailmansodan johtava akseli-valta Japani, jonka välejä naapurimaihin edelleen rasittaa sodan aikaiset hirmuteot ja haluttomuus varauksetta myöntää ne ja pahoitella niitä.

Ylipäätänsä maiden välisissä suhteissa valitettavan harva valtiojohtaja on Willy Brandtin tavoin ollut valmis myöntämään ja avoimesti pahoittelemaan maansa aikaisempia vääriä tekoja. Voidaan kuitenkin kysyä, että olisiko sovinnon ja omien menneisyyden virheiden myöntämisen tielle lähteämisellä sittenkin enemmän tilaa myös nykyisessä maailmanpolitikassa sen sijaan, että on aina loppuun asti pyrittävä seisomaan oman linjan takana seurauksista riippumatta?

Rauhoittuuko Venäjän suurvaltakaipuu parhaiten yksin nurkassa?

Sunnuntai 16.11.2014 klo 13.55 - Ville

Presidentti Vladimir Putin lähti Australian Brisbanessa pidetystä G20-maiden huippukokouksesta kotimatkalle ennen kokouksen päättymistä. Vaikka Putin ilmoitti aikaistetun lähtönsä viralliseksi syyksi väsymyksen, on selvää, että kyseessä oli protesti vierailun isäntämaille ja paikalla olleille lännen johtajille.

Uutistoimistojen välittämien tietojen mukaa länsijohtajat olivat sekä sanoin että elein pyrkineet Brisbanessa viestittämään Putinille, että he eivät hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Isäntämaa Australia lähetti protokollan vastaistesti varapuolustusministerin lentokentälle vastaan Venäjän valtionpäämiestä ja kahdenkymmen maan johtajan yhteiskuvassa Putin oli sijoitettu konkreettisesti nurkkaan. Johtajien kahdenkeskisessä tapaamisessa esimerkiksi Ranskan presidentti François Hollande yritti istahtaa kättelemättä Putinia. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama puolestaan määritteli puheessaan maansa maailman ainoaksi supervallaksi, joka pyrkii ebolan ja Isiksen ohella vastustamaan Venäjän aggressiota Ukrainassa.  

Venäjän viimeaikaisen sotilaallisen pullistelun, eri puolilla maailmaa tehtyjen ilmatilaloukkauksien, Ukrainan separatisteille annetun tuen, Krimin miehityksen ja niin edelleen, motiiveja on paljon pohdittu. Sikäli, kun niiden takana on pyrkimys palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton aikojen suurvaltaidentiteetti, Putin jättäminen kättelemättä ja sijoittaminen nurkkaan ryhmäkuvassa tilannetta tuskin yksin korjaa. Jos ja kun näyttää siltä, että Venäjän talous sen rakenneongelmien ja pakotteiden johdosta päätyy taantumaan, ulkoisten uhkakuvien ja länsimaiden syyttäminen vaikeuksista ja sitä myötä myös tarve uhitteluun todennäköisesti tulee pikemminkin lisääntymään. Meidän Suomessakin on hyvä asennoitua niin, että Venäjän ja länsimaiden välien viilemiseen tuskin on tiedossa nopeaa käännettä parempaan.

Putinin mielenosoituksellinen kotiinlähtö Brisbanesta toi etäisesti mieleen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin ulosmarssin toukokuussa 1960 Pariisissa pidetystä huippukokouksesta.  Neuvostoliitto oli ampunut alas amerikkalaisen U-2-vakoilukoneen syvällä omassa ilmatilassaan ja vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä. Kun sitä ei tullut, Hruštšov lähti näyttävästi kesken kokousta kotimatkalle ja kylmä sota kääntyi jäätävämpään suuntaan.

Putinin ilmeinen haave on palauttaa Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman mukanaan tuoma kansainvälinen kunnioitus. Brisbanen kokemukset jälleen osoittavat, että tätä lännen johtajat eivät hänelle aio suoda. Haaveeksi se jäänee myös nyky-Venäjän voimavaroilla. Venäjältä puuttuvat Neuvostoliiton jättimäiset asevoimat ja maailmanlaajuinen sosialististen maiden verkosto, joka myötäili Neuvostoliiton tekemisiä ja tarjosi sille sotilaallisia tukikohtia kaikilla mantereilla. Nyt Venäjän on tyydyttävä lähinnä lähettämään kaukotoimintalentokoneitaan kiertelemään ympäri maailmaa muistuttamaan huomattavasti pienempien ja monin paikoin vanhentuneiden asevoimiensa iskukyvystä.

9.11.1989

Sunnuntai 9.11.2014 - Ville

Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 25 vuotta. Muistan tuon päivän, koska olin silloin ystävyyskoulumatkalla Tallinnassa ja kuulin tapahtumasta isäntäperheessäni Suomen televisioista. Vaikka aikaa on kulunut, mieleen on jäänyt, että perheessä oli hyvin vaikea uskoa uutista todeksi. Muuri kuitenkin oli avattu ja tapahtumat etenivät nopeasti. Kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto oli lakannut olemasta ja Viro jälleen itsenäistynyt.

Berliinin muurista tuli Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen jaon symboli. Sodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan ja sen pääkaupungin neljään Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliitto miehitti kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa länsipuolta.

1940-luvun lopulla entisten Saksaa vastaan yhdessä taistelleiden liittoutuneiden välit olivat niin tulehtuneet, että Neuvostoliitto saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948. Tuon niin sanotun Berliinin saarron aikana elintarvikkeet oli tuotava Berliiniin lentokoneilla toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen vuonna 1949 länsimaiden vyöhykkeistä perustettiin Saksan liittotasavalta ja saman vuoden syksyllä Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). Berliinin epäselvä tilanne sai vuonna 1958 ja kesällä 1961 aikaan vakavan maailman rauhaa uhannen kriisin suurvaltojen välille. Berliinin vapaa kauttakulku uhkasi DDR:n olemassa oloa, kun miljoonat – erityisesti nuoret ja koulutetut – itäsaksalaiset pakenivat kaupungin kautta länteen. Neuvostoliitto ja DDR päättivät tämän johdosta 13. elokuuta 1961 sulkea sotavoimalla kulun länteen ja vähitellen varsinaisen betonimuurin rakentaminen erinäisine esteineen ja vartiotorneineen alkoi.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin valtaannousun jälkeen 1980-luvun lopulla alkaneet uudistukset johtivat siihen, että kommunistivalta alkoi vähitellen murtua itä-Euroopan maissa. Sitä, että Romaniaa ja eräitä Baltian maissa tapahtuneita aseellisia välikohtauksia lukuun ottomatta rautaesiripun nouseminen sujui verraten rauhallisesti, voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä.   Sittemmin maasta riippuen kehitys on demokratian näkökulmasta ollut enemmän ja vähän myönteistä. Useissa maiden kohdalla demokraattiset perinteet pitkän kommunistivallan ja sitä edeltäneet natsimiehityksen tai oikeistodiktatuurin johdosta puuttuivat kokonaan ja sen osaltaan on tehnyt demokratisoinnin vaikeaksi. Vaikka Saksassakin idän ja länsialueiden välisiä eroja voi yhä havaita, kokonaisuutena voidaan nähdä, että Saksojen yhdistyminen on pääosin onnistunut varsin hyvin. Euroopassa puhaltaa kuitenkin jälleen idän ja lännen välillä kylmät tuulet Ukrainan tapahtumien johdosta. Toivottavaa on, että vastaavanlainen maita ja kansoja jakaneiden muurien aikakausi ei jälleen palaisi maanosamme, vaan tässä suhteesta historiasta olisi opittu jotain. 

"The War That Will End War"

Sunnuntai 10.8.2014 klo 13.57

Sata vuotta siten näihin aikoihin ensimmäistä maailmasotaa oli käyty muutama viikko. Jotkut sotilaista saattoivat vielä uskoa johtajiensa lupauksiin, että kotiin tullaan jo jouluksi.  Elokuussa 1914 kirjailija H. G. Wells julkaisi lontoolaisissa lehdissä artikkelisarjan, jossa hän syytti keskusvaltoja sodan syttymisestä ja väitti, että saksalaisen militarismin murskaaminen lopettaisi sodat ikiajoiksi. Artikkelit koottiin teokseksi “The War That Will End War.” Nyt me jälkipolvet tiedämme, että Wellsin arvio osoittautui täysin virheelliseksi. 

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat”, sanontaa lainasi myöhemmin myös Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson perustellessaan maansa osallistumista ensimmäiseen maailmasotaan. Sota ei päättänyt jouluksi 1914, vaan eloonjääneet pääsivät kotiin vasta neljä vuotta myöhemmin. Tästä huolimatta 20 vuotta myöhemmin maailma oli jälleen sodassa.

H. G. Wellsin kirjoituksista on nyt vuosisata, eikä sodan ongelmaa oli vieläkään onnistuttu ratkaisemaan. Vaikka arvioiden mukaan valtioiden väliset konfliktit ovat viimeaikoina vähentyneet, sisällissodat ovat lisääntyneet. Useissa nykyisissä sisällissodissa on aineksia myös merkittäville valtioiden välisille konflikteille.

Sodan tielle lähdetään kerta toisensa jälkeen huolimatta siitä, että aseilla on hyvin vaikea löytää mitään pysyviä ratkaisuja konflikteihin. Yksi esimerkki tästä on täydessä kaaoksessa oleva Irak, johon Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi vuonna 2003 viedäkseen sen kansalle – ainakin sotapropagandan mukaan – demokratiaa. Saddam Hussein oli kyllä kansaansa sortava brutaali diktaattori, mutta hyökkäyksen tekosyynä käytettyjä ydinaseita hänen jäljiltään ei löytynyt. Jokin toinen keino hänen valtansa kaventamiseksi olisi varmastikin ollut nykypäivän näkökulmasta parempi.

Toukokuussa 2003 Yhdysvaltojen sen aikainen presidentti George W. Bush julisti lentotukialuksen kannella pitämässään puheessa, että merkittävät sotatoimet Irakissa ovat ohi ja liittouma on voittaja. Aluksen miehistö hurrasi. Nyt kesällä 2014 hänen isänsä presidentti George H. W. Bush nimeä kannalta tukialukselta lähtee amerikkalaisia hävittäjiä pommittamaan Irakin kaaokseen ajaneita terrorijärjestön Isiken joukkoja. Puheista päätellen Irakin sotaa vaalikampanjassaan 2008 arvotellut presidentti Barack Obama ei koe erityistä tyytyväisyyttä siitä, että amerikkalaiset jälleen joutuvat lentämään pommituslentoja Irakissa. Toisin kuin Irakin sodan aloittanut edeltäjänsä George W. Bush Obama myöntää, ettei Yhdysvallat voi sotilasvoimalla vakauttaa Irakia, vaan maan etnisten ryhmien on itse löydettävä ratkaisu sen rauhanomaisempaan tulevaisuuteen.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, että ulkovallan sekaantuminen jonkin maan sisäiseen konfliktiin vie asioita vain huonompaan suuntaan. Yhtälailla nämä seuraukset on nähtävissä parhaillaan Itä-Ukrainan konfliktissa, johon pätee myös se, että mitä pidempää sota kestää, sitä vaikeampaa on löytää pysyvää ratkaisua.  Rauha voidaan saavuttaa vain, jos Venäjä lopettaa separatistien tukemisen ja ukrainalaiset saadaan neuvottelupöytään. Se, että maailmassa tällä hetkellä niin monia vaikeita konflikteja kertoo, että historian opetuksista on opittu valitettavan vähän. Maapallon viimeistä sotaa ei tulla näkemään ennen kuin lopulta uskotaan, että sotimalla ei tähän maailmaan saada rauhaa. 

Matkustajakoneet ohjusten maalitauluina

Lauantai 19.7.2014 klo 15.47 - Ville

Jokainen lentokoneessa matkustanut varmasti on pohtinut viime päivänä MH 17:sta lennon kohtaloa, joka osoittaa, että nykyaikana melkeinpä kuka tahansa voi joutua sodan siviiliuhriksi. Vastaavia tapauksia on sattunut aiemminkin. Lentomatkustaminen on arkipäivää ja kriisivyöhykkeitä, joissa korkealle tavoittavia ilmantorjuntaohjuksia löytyy, on eripuolilla maailmaa. Konfliktit eivät tunne rajoja, siksi niiden rauhoittaminen on kaikkien kansalaistensa turvallisuudesta huolta kantavien maiden yhteisellä vastuulla.

MH 17:sta alas ampuminen Itä-Ukrainassa on ulkoministeri Erkki Tuomiojan eilistä lausuntoa lainaten joukkomurha, joka on kansainvälisesti tutkittava ja jonka tekijät ja aseiden toimittajat tulisi saattaa teoistaan oikeudelliseen vastuuseen. Se, että tämän päivän uutiset kertovat turmapaikalle saapuneiden ETYJ:n tarkkailijoiden työn estämisestä ei tässä suhteessa lupaa hyvää ja osoittaa, että kansainvälistä painostusta MH 17:sta kohtalon selvittämiseksi ja syyllisten saamiseksi vastuuseen tarvitaan enemmän. Aiemmat vastaavat tapahtumat osoittavat, että mitä enemmän aikaa tapahtuneesta kuuluu, sitä vaikeammaksi syyllisten löytäminen muodostuu. Tragedian uhrit ansaitsevat myös tulla arvokkaasti haudatuksi. Myös Suomen hallitus osoittaa toivottavasti yhdessä muiden EU-maiden kanssa aktiivisuutta siinä, että Itä-Ukrainan konfliktin kaikki osapuolet ja taustavoimat tulevat edesauttamaan tapahtumien selvittämistä ja uhrien kotiuttamista.  

Vastaavia tapauksia, joissa siviilikoneita luultu sotilaskoneiksi ja ammuttu alas on tapahtunut aiemminkin. Eniten nyt sattunutta muistuttaa heinäkuussa 1988 Persianlahdella tapahtunut alas ampuminen, jossa yhdysvaltalainen hävittäjäalus USS Vincennes luuli iranilaisen Airbus 300 matkustajakoneen olevan laivaa vastaan hyökkäysaikeissa oleva iranilainen F-14 hävittäjä ja tuhosi sen ohjuksella. Iran piti tekoa tahallisena, mutta Yhdysvallat myönsi erehdyksensä ja maksoi uhrien omaisille mittavat korvaukset.  Lokakuussa 2001 Ukrainan armeijan sotaharjoituksesta sattunut ohjuksen - ilmeisesti - vahingonlaukaus puolestaan pudotti venäläisen Sibir-yhtiön Tu-154-matkustajakoneen Mustaanmereen. 

Myös suomalainen kone on ilmeisesti ainakin kerran ollut vaarassa saada ohjuksen kylkeensä. Helsingin Sanomat kertoi tammikuussa 2003 vuonna 1994 sattuneesta tapauksesta, jossa Finnairin Helsingistä Rhodokselle lentäneen A300-tilauslennon ohjaajat näki ilmeisesti harjoitustarkoituksessa laukaistun ohjukseksi arvioimansa esineen koneen nokan edessä 10 kilometrin korkeudessa Minskin lähellä Valko-Venäjällä. Suomessa tapausta tutkittiin julkisuudelta suojassa. Valko-Venäjä kielsi jyrkästi tapahtuneen, joten tapahtumien tarkka kulku jäi epäselväksi.  

Maasta laukaistujen ohjusten ohella matkustajakoneet ovat myös useita kertoja joutuneet hävittäjäkoneiden ohjusten maalitauluiksi. Tunnetuin näistä tapauksista sattui syksyllä 1983, kun Suhoi-hävittäjä ampui alas Sahalinin niemimaan lähellä Kaukoidässä Neuvostoliiton ilmatilaansa harhautuneen eteläkorealaisen matkustajakoneen. Kutein usein siviilikoneiden alas ampumisissa, syistä, jotka johtivat korealaiskoneen tuhoon, on edelleen epäselvyyttä. Sama peittelyn ja kieltämisen kehä uhkaa nyt peittää MH 17:sta kohtalon, jos tutkintaa ei saada pikavauhtia käyntiin kansainvälisessä valvonnassa.

Aiemmin tänä vuonna toisen koneensa Tyynelle valtamerelle kadottaneelle Malaysian Airlinesille MH 17 tuhoutuminen on murhenäytelmä, joka uhkaa koko maan kansallisen lento-yhtiön tulevaisuutta, sillä matkustajat alkavat helposti välttää yhtiön koneita toistuvien menetysten jälkeen.

Itä-Ukrainan, Lähi-idän, Afganistanin konfliktien aikana kuka tahansa sivullinen on vaarassa joutua lentomatkustajana sodan siviiliuhriksi. Erityisesti olkapäältä ammuttavia ilmatorjunta-ohjuksia on myös päätynyt konfliktien kautta merkittävässä määrin terroristien käsiin, jotka ovat jo useasti käyttäneetkin niitä siviilikoneita vastaan. Kansainvälinen yhteisö on viime vuosian epäonnistunut näiden vaarallisten aseiden leviämistä ja käyttöä edesauttavien konfliktien rauhoittamisessa ja on toivottaa, että nyt tapahtuneen lentokonetragedian jälkeen YK:n ja muiden kansainvälisten järjestön kautta käytävien neuvottelujen puitteissa yhteistä tahtoa rauhan aikaansaamiseksi ja asevalvonnan lisäämiseksi alkaisi löytyä nykyistä enemmän. 

Sarajevon laukaukset kaikuvat yhä Euroopassa

Lauantai 28.6.2014 - Ville

Sata vuotta sitten Sarajevon kaduilla tapahtui salamurha, jonka historiallista merkitystä eripuolilla maailmaa näin viikkoina pohditaan. Nuo laukaukset aloittivat kehityksen, joka johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen kuukautta myöhemmin. Sodan, jonka piti olla ohi jouluksi, mutta joka kesti neljä vuotta ja vaati arviolta kuusitoista miljoonaa kuolonuhria.

Vierailin helmikuussa 2013 Itävallan pääkaupungissa ydinkeskustasta syrjässä olevassa Heeresgeschichtliches Museumissa, jonka kahdessa kerroksessa esitellään Itävallan ja samalla Euroopan sotaisaa historiaa keskiajalta aina lähelle nykypäivää. Museon tunnetuin esine on alkuperäinen Gräf & Stift henkilöauto, jolla Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sofia matkustivat Sarajevossa 28.6.1914, kun bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip ampui heitä.

Aiemmin tuon kesäkuun päivän aamulla arkiherttuan autosaattuetta vastaan oli tehty sen matkatessa kohti kaupungintaloa epäonnistunut iskuyritys. Yksi salamurharyhmään kuuluneista oli heittänyt Franz Ferdinandin autoa kohti käsikranaatin, joka oli kuitenkin räjähtänyt vasta perässä tulevan auton kohdalla. Herttuapari vieraili suunnitelmien mukaan kaupungintalolla ja oli matkalla tapaamaan iskussa haavoittuneita, kun heitä kuljettanut auto kääntyi vahingossa väärälle kadulle.  Kuljettajan eksyminen muutti maailmanhistoriaa. Salamurharyhmä jäsen Gavrilo Princip oli sattumalta samassa kadunkulmassa, otti esiin aseensa ja ampui kuolettavan laukaukset kohti Itävallan kruunuperijää ja hänen vaimoansa.

Sytykkeenä laukaukset taustana valtapolitiikka

Tietoa salamurhasta levisi nopeasti ympäri Eurooppaa lehdistön välityksellä. Itävalta syytti Serbian salaista palvelua murhan järjestämisestä ja ultimaatumien ja vasta ultimaatumien lähettäminen johti Euroopan ajautumiseen sotaan.   Vaikka Sarajevon tapahtumat oli konkreettinen lähtölaukaus sotaan, taustalla oli laajemmat valtapoliittiset syyt ja vuosikaudet jatkunut asevarustelukierre. Yhtälailla jokin toinen vastaava tapahtuma olisi voinut johtaa tilanteen kärjistymiseen aseelliseksi yhteenotoksi tai toisaalta ei. Historian on täynnä vastaavia tapahtumia, joiden toisenlainen lopputulos, olisi merkittävällä tavalla saattanut muuttaa sitä seurannutta laajempaa kehityskulkua.

Ihmisuhrien ohella ensimmäisen maailmansodan seuraukset oli valtavat: Venäjällä puhkesi vallankumous, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia hajosi, Saksasta tuli tasavalta. Euroopan ja Venäjän kaaoksen keskellä Suomi itsenäistyi ja meillä alkoi sisällissota. Monet tutkijat pitävät ensimmäistä maailmansotaa toisen esinäytöksenä ja kylmää sotaa puolestaan sen jatkona.Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävallasta tehtiin tasavalta, joka lakkasi väliaikaisesti olemasta, kun maa liitettiin vuonna 1938 natsi-Saksaan.  Sodan jälkeen liittoutuneet miehittivät Itävaltaa aina vuoteen 1955.

"Sota kuuluu museoihin"

Vaikea historia on ehkä osa syy siihen, että Wienin Heeresgeschichtliches  Museumissä ei monien vastaavien museoiden tavoin ihannoida sotia, vaan motto on: ”Sota kuuluu museoihin”.  Siitä huolimatta, että kaksi maailmansotaa aiheutti maanosamme kymmeniä miljoonia kuolinuhreja, tämä jalo periaate ei ole Euroopassakaan toteutunut. Tapahtumien polttopisteessä sata vuotta sitten ollut Sarajevo joutui 1990-luvun alussa vuosikausiksi Jugoslavian hajoamista seuranneen verisen sisällissodan päänäyttämöksi. Tätä kirjoitettaessa runsaasti kuolonuhreja taistelut Itä-Ukrainassa jatkuvat. Syyrian sisällissodan koulunuhrien määrä on arvioitu olevan jo yli 160 000, eikä loppu ole näköpiirissä, vaan konflikti on pikemminkin levinnyt Irakin suuntaan.

Sota nähtiin 1900-luvun alun Euroopassa eräänlaisena kansainvälisen politiikan usein välttämättömänä jatkeena. Merkkejä tämän inhimillisiltä seurauksiltaan kestämättömän ajattelun yleistymisestä on meidänkin ajassamme nähtävissä. Tätä kehityskulkua ei kuitenkaan pidä hyväksyä, vaan maailmanrauha on aina nähtävä asiana, jonka eteen on väsymättä ponnisteltava.

Julkaistu kolumnina Demokraatti -lehdessä 27.6.2014

6.6.1944

Perjantai 6.6.2014 - Ville

Tänään kesäkuun kuudennen aamutunteina on kulunut tasan 70 vuotta siitä, kun liittoutuneiden maihinnousulaivasto ilmestyi natsi-Saksan miehittämän Normandian rannikolle ja alueella alkoi pari kuukautta kestäneet ankarat taistelut. Tapahtuman muistoseremonioihin Normandiaan on tänään lupautunut useiden eurooppalaisten valtionjohtajien ja presidentti Barack Obaman lisäksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka tapaa lännen johtajat ensimmäistä kertaa Ukrainan kriisin alkamisen jälkeen.   

Historiapolitiikka on tänään vahvasti mukana Normandian seremonioissa. Vahvana sovinnon eleenä paikalle on tulossa Saksan liittokansleri Angela Merkel.  Paradoksaalista on se, että eniten jännitteitä valtionjohtajien välillä lienee 70-vuoden takaisten liittolaisen Yhdysvaltojen ja Venäjän johtajien välillä. Toisen maailmansodan aikana vuoden 1941 joulukuusta toukokuuhun 1945 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat samalla puolella taistelussa suuren osan Eurooppaa valtaansa alistunutta natsi-Saksaa vastaan. Neuvostoliiton puolelta oli pitkään ennen kesäkuuta 1944  vaadittu ”toisen rintaman” avaamista lännestä Saksaa vastaan itärintaman sotilaallisen paineen helpottamiseksi. Historiantutkimus on sittemmin osoittanut, että idän ja lännen liittoa vaivasi sotilaallisesta yhteistyöstä huolimatta jatkuva epäluulo toista osapuolta kohtaan, jonka seurauksena pian toukokuussa 1945 päättyneen sodan jälkeen entiset liittolaiset löysivät toisensa vastapuolelta konfliktissa, jonka tunnemme kylmän sodan nimellä.

Itse vierailin ensimmäistä kertaa viime kesänä tutustumassa Normandiassa 70-vuoden takaisiin taistelupaikkoihin. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin niiden läheisyydessä sijaitsevat valtavat hautausmaat, joille tänään lasketaan lukuisia seppeleitä.

Vierailin myös Omaha-rannan lähellä, jossa amerikkalaiset joukot kärsivät 6.6.1944 maihinnousun ensitunteina suuria tappioita, yläpuolella sijaitsevalla suurella hautausmaalla, johon on haudattu kauas kotoa lähes 10 000 kaatunutta amerikkalaista.  Toisaalla on vastaavia valtavia saksalaisten, brittien, kanadalaisten ja ranskalaisten sotilaiden hautausmaita. Kuten sodissa niin usein kesän 1944 aikaisissa pommituksissa sai surmansa myös tuhansia ranskalaisia siviilejä.  Kautta mantereemme levittäytyvät ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaiset hautausmaat muistuttavatkin meitä siitä, ettei rauha tällä mantereella ole itsestäänselvyys.  

Toivottavaa onkin, että Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhla muistuttaisi tänään Eurooppaa sodan aina mukaan tuomasta hirvittävästä inhimillisestä kärsimyksestä ja sitä vietettäisiin eurooppalaisena rauhan juhlana, jossa valtiojohtajien välillä käydyt keskustelut auttaisivat lopettamaan Itä-ukrainan maanosamme turvallisuutta uhkaavan verisen konfliktin.